Lasten yksinkertaisuus on mielenkiintoinen juttu. Lapset sanovat kaiken suoraan ja kakistelematta, paitsi silloin kun ovat tehneet pahojaan. Se on oikeastaan aika hyvä juttu. Miksi ihmiset eivät yleensä tee sitä enää vanhempana? Paitsi jotkut. Hyvä niin.
Tämän kuulin pihalla yhtenä päivänä, kun yksi pieni poika ja hänen paras kaverinsa, joka oli siis tyttö, ja häntä vuoden tai kaksi vanhempi, kävelivät pihalla, ja sitten poika vaan sanoi tytölle, että minä rakastan sinua, ja että mennään isona naimisiin. Tyttö vastasi suoraan ja liikoja miettimättä, että joo, ja sitten ne vaan jatkoi juttelua kuten ennen loistavaa kysymystä.
Ja yksi päivä, kun serkkuni, viisi- tai kuusivuotias, oli sellaisessa vekottimessa, johon pitää maksaa euro ja sitten sen kyydissä istutaan vähän aikaa kun se nousee ja laskee tai heiluu tai pyörii (yleensä melko hitaasti). Vekottimen oli tarkoitus pyöriä ja nousta ylös ja alas, mutta serkun siihen rahan laittaessa se alkoi vaan surista. Serkku sitten istui siinä kiltisti loppuun asti ja sanoi sitten pontevasti: Minä vaadin korvauksen! Sitten se meni viereiselle torikojulle, ja alkoi jonon vieressä huudella kassalle heitä monta kertaa peräkkäin, mutta eihän kukaan serkkuparkaa kuullut. Sitten serkku löysi työntekijän, joka siivosi pöytiä, ja meni sanomaan, että vaadin korvauksen, koska laite ei toiminut. Ja palkkioksi vaivastaan se sai kaksi euron kolikkoa ja pääsi kyytiin kahdesti.
   Olin myös tarhassa TET- jaksolla, ja rakastuin niihin lapsiin, koska ne näyttivät tunteensa, niin hyvät kuin pahatkin, todella avoimesti. Ne näyttivät, jos niillä oli paha olla, mutta myös sen, kun ne olivat iloisia. Esimerkiksi eräs suloinen poika muovaili muovailuvahasta sydämiä ja antoi niille pusun, sitten vei ne parhaalle kaverilleen. Se oli jotenkin tosi hellyyttävää, koska kuka aikuinen tai nuori tekee sellaista?
    Ehkä kaikilla  olisi tässä kohti miettimisen paikka. Itse aion yrittää kovasti muuttaa tapojani ja olla rehellinen, vaikken luultavasti koskaan pienen lapsen tasolle pääsekkään.